Vahvempi kuin koskaan

3/13/2017

Seison peilin edessä näen peilissä lihaksikkaan vartalon, peitän käsillä keskivartaloani, laihistan. Jos saisin vyötärön, olisin kauniimpi. Kun reiteni olisivat pienemmät, olisin naisellisempi. Ohuemmat kädet olisivat sirommat. Ulommat vinot vatsat piirtyvät miehekkäästi esiin kyljistäni, vihaan niitä. Vihaan myös takareisiäni, pieniä rintojani, muodottomia kasvojani. Miksi vihaan niin kovasti vartaloani? Vaihtaisinko urheilun, suorituskyvyn, voimani ulkokuoren vuoksi. Kyllä, jossain vaiheessa toden totta vähensin treenaamista, jotta saisin pienemmät reidet. Silloin, koin miellyttäväni sekä omaa, että kumppanini silmää. Siitä on kaksi vuotta. Kaikki nuo ajatukset pyörivät yhä välillä päässäni, mutta kahden vuoden aikana olen oppinut arvostamaan itseäni juuri tällaisena.

001 003

Miksi me vihataan itseämme? Miksi meidän pitää muokata ulkokuortamme? Miksi tavoittelemme jonkun fitness-tähden tai missin vartaloa? Miksemme tavoittele omaa vartaloamme? Haluaisin olla läsnä omassa kropassa ja tuntea itseni hyvinvoivaksi. Jo pikkutyttönä koin olevani miehekkäämpi kuin muut ikäiseni. Lentopalloturnauksessa tytöt supittelivat: "kun tolla on niin isot reidet". Sanompahan vaan että, vaikka sillon nuo kommentit sattuivat, niillä reisillä ponnisti 65 cm ylöspäin ja se on aika huikea lukema alle 15-vuotiaalle. Tulin lukioon, aloitin voimaharjoittelun ja kroppa jatkoi muuttumistaan, lihas tarttui todella helposti ja sen myötä epävarmuus kasvoi. Samoin liisäntyi supittelu. Olin liian miehekäs, liian vahva, myös kumppanini mielestä. Olisin parempi hoikempana, naisellisempana ja näin myös vähemmän omana itsenäni. Miksi haluamme muuttaa toista ihmistä?

Koko elämä pyöri ulkonäön ympärillä. Mietin, mitä ihmiset ajattevat ulkonäöstäni, en suotta ajatellut lainkaan, mitä ne ajattelevat sisimmästäni ja kohtelinkin läheisiä ympärilläni kohtuuttomasti. Näin vain itseni, ulkokuoreni, en muita. Kaksi vuotta sitten tapahtui jotain, mikä sai muuttamaan ajatuksiani ja siitä lähtien suunta on ollut oikea. Myönsin itselleni sairastavani ortoreksiaa. Sairaalloisesta terveyden tavoittelusta siirryin tekemään hyvinvointiin tähtääviä valintoja. Nautin hetkistä, herkuttelin välillä, en treenannut polttaakseni kaloreita. Tavoitteena oli nautinto hyvinvoinnista ja liikunnasta, ei vatsapalikat. Pian huomasin, miten terveellinen ruokavalio vaikuttaa positiivisesti elimistööni ja ymmärsin miten hyvä olo siitä tulee. Aikaisemmin terveellisen syömisen motiivina oli rasvaton vartalo. 

002

Aloitin CrossFitin ja menetin sydämeni lajille. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin ympäristössä, missä voiman tarttumisesta oli minulle hyötyä. Ymmärsin, ettei lihakset ja voimakkuus ole heikkouteni. CrossFitin myötä heikkoukseni kääntyivät vahvuuksikseni ja aloin nauttimaan urheilusta aivan uudella tavalla. Opin myös arvostamaan omaa kehoani uudella tavalla. Yhtäkkiä tärkeintä ei ollut se, miltä näyttää, vaan se miten suoriudun erilaisista harjoituksista. Fiilis kovan ja onnistuneen treenin jälkeen on mahtava. Teen töitä kovasti, nautin jokaisesta treenistä. Nautin siitä, että saan kehittää suorituskykyäni, siitä että saan urheilla ja aion tähdätä huipulle.

Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, katson peiliin. Ortoreksia nostaa yhä päätään, tunnen vihan tunteita. En yhäkään rakasta täysin vartaloani. Peilistä minua katsoo kuitenkin vahva nainen. Nainen, joka pystyy kyykkäämään 130 kiloa. Nainen, joka tulee saavuttamaan urheilussa vielä paljon. Nainen, jota ei määrittele peilikuva ja ulkomuoto. Nainen, joka kunnioittaa ihmisiä ympärillään, eikä tuijota vaan peilikuvaansa. Se on nainen, joka voi hyvin ja josta tuntuu elinvoimaiselta. Eteenkin, se on nainen, joka on onnellinen. Toivoisin, että jokainen teistä kääntäisi välillä katseen peilistä pois ja miettisi miltä susta tuntuu. Onko sun hyvä olla? 

Me ollaan upeita

12/21/2016

Hei sinä siellä, jos koet ettet riitä, olet väärässä. Luulen et jokainen meistä kohtaa jossain vaiheessa elämää jonkinlaisia riittämättömyyden tunteita. Tuntuu, että yhteiskunta ja ympäristö asettavat isot paineet olla jotain. Että pitäisi väkisin asettua muottiin ja olla siinä sitten olevinaan tyytyväisenä. Mutta tiedätkö mitä.. Oot aito oma ittes ja paras sellaisena. Oon ite miettinyt paljon näitä asioita ja kokenut niin monesti olevani riittämätön, monessa asiassa. En oo riittävän hyvä koulussa jos en saa vitosia, en oo riittävän hyvässä kunnossa, en oo riittävän kaunis, en oo riittävän naisellinen, en oo riittävän hauska, en oo riittävän sosiaalinen, ymmärtäväinen jne. Yksikään noista edellä mainituista asioista ei vaan pidä paikkaansa. 

riittämätön2 riittämätön3

Se, joka oikeasti asettaa meille ne paineet löytyy peilistä. Miks meillä on tarve pyrkiä jokaisessa asiassa täydellisyyteen? Ja mikä se täydellisyys olevinaan on? Yleensä kukaan ei odota sulta niitä asioita, mitä itseltäsi vaadit. Jos tavoittelet jatkuvasti jotain, et tuu koskaan olemaan täysin tyytyväinen. Meillä on vaan jotenkin tapana asettaa se rima niin korkealle, että varmasti tulee paha olo jos ei sitä saavuta. Miks ylipäätään aina pitää olla saavuttamassa jotain? Miks pitää tähdätä kesäkuntoon? Tähdätä uralla huipulle jatkuvasti? Mun mielestä tavoitteet on vaan ja ainoastaan hyvästä, mutta ei unohdeta sitä matkaa sinne. Voitaisiinko tarttua pieniin hetkiin ja nauttia tästä päivästä, murehtimatta ollaanko me tarpeeksi. Tottakai me ollaan riittäviä.

Yhtäkkiä pysähdyn hetkeen. Ymmärrän, että teen asioita itteäni varten. Ymmärrän, että oon vaan oma itseni ja mun ei tarvitse olla yhtään mitään enempää. Mä oon hyvä just tämmöisenä. Ja sillä hetkellä kun hyväksyy ittensä omanlaisenaan voi saavuttaa jotain ihmeellistä. Oon taistellut monta vuotta oman epävarmuuteni kanssa ja se on heijastellut niin paljon mun ympärillä oleviin ihmisiin. Oon pilannut parisuhteen, ystäväsuhteita, riidellyt perheenjäsenten kanssa. Vaan sen takia, että oon epävarma itestäni ja tarvitsen hyväksyntää. Hakemalla sitä hyväksyntää ei kuitenkaan saada. Sun pitää vaan ensin hyväksyä itsesi. Siinä vaiheessa, kun oon oppinu elämään itteni kanssa ja tajunnut miten huippua on olla just minä, oon tajunnut olevani onnellisempi kun koskaan. Mun ei tarttee enää taistella läheisten kanssa vaan oon tasapainossa ja pystyn jakamaan asioita muiden kanssa.

riittämätön4 riittämätön1

Kun rupeat tekemään yhteistyötä oman peilikuvan kanssa tuut huomaamaan, että selviät mistä vaan. Vastoinkäymisetkään ei tunnu niin pahalta, kun sulla on usko ja luottamus itseäsi kohtaan. Meissä jokaisessa on varmasti asioita, joista ei itse pidetä, mutta toisaalta ne on niitä asioita mitkä saa sut olemaan just viehättävällä tavalla uniikki oma itsesi. Nyt toivon, et te jotka tätä tekstiä luette, laitatte silmät kiinni ja kuiskaatte itellenne, että tykkäätte itestänne. Koska väitän, että jokainen teistä on aika mahtava tyyppi ja hyvä just tollasena. Ja seuraavana voitte mennä sanomaan jollekkin tärkeälle ihmiselle, miten ihania ne on ja auttaa niitäkin ymmärtämään miten hienoa on olla "minä". Me ollaan upeita. Kaikki.

Kun on pakko pysähtyä

12/18/2016

Tiedättekö miltä tuntuu, kun haluaisit tehdä kaikkea, hymyillä, viettää aikaa ystävien kanssa, treenata, mutta liian suuri osa sun kropasta huutaa, että sun on pakko pysähtyä. Tää syksy on ollut taas kerran yhtä vuoristorataa. Sairastan nyt toista viikkoa syksyn viidettä flunssaa, oon loukkaantunut kahdesti syksyn aikana. Oon valvonut illalla ja miettinyt mikä mua vaivaa. Pyörinyt sängyssä koko yön ja lähtenyt aamulla kouluun nukkumatta silmäystäkään. Oon herännyt yöllä selkäkipuun ja ryöminyt keittiöön hakemaan särkylääkettä. Oon painanut hulluna kouluhommia, mutta tuntuu ettei mikään oo tarttunut päähän. En enää muista asioita, en saa mitään aikaan. Mun oli pakko pysähtyä.

blogiin4 blogiin2 blogiin3
Oon todella pahoillani, että oon paennut tätä tilannetta. Että en oo puhunut täällä asioista. Oon pahoillani, että vaan yhtäkkiä katosin sanomatta mitään. Mun oli vaan pakko ajatella nyt itseäni. Mä en oo pitänyt kunnon breikkiä ja lomaa tosi pitkään aikaan. Painoin vuoden alun ihan älyttömiä määriä töitä, treenasin kovasti, opiskelin pääsykokeisiin, treenasin pääsykoelajeja. Nautin kyllä elämästä, mutta unohdin sen tärkeän: levon. Elokuussa lähdin lomalle, mutta kaupunkiloma New Yorkissa ei ehkä ole paras tapa rentoutua täysin. Reissun jälkeen tuli muutto, uudet kuviot Jyväskylässä, uusi koulu. Vaikka syksy on juurikin noiden äsken mainitsemieni asioiden ansiosta ollut elämäni paras, uusi ympäristö on myös ollut yksi stressaava tekijä.

Siks otin tauon. Hakeuduin lääkäriin, multa otettiin labrat ja huomattiin, että kortisoli (stressihormoni) arvot on taivaissa. Pysähdyin. Jätin pois kaiken ylimääräisen ja keskityin vaan kouluun ja siihen ettei sen ulkopuolella mulla ois mitään pakottavaa tai stressaavaa. Torstaina pääsin lomalle ja mulla on jo nyt paljon parempi fiilis. Nyt saan sen loman, mikä mun ois pitänyt pitää jo aikoja sitten. Nyt lepään, oon tekemättä mitään. Teen asioita, joista mulle tulee hyvä mieli. Siks en halunnut palata tännekään puolelle, ennen kun tulee sellanen olo et kaipaan tätä. Ja nyt on semmonen fiilis.

blogiin7 blogiin6 blogiin1 blogiin5
Tää syksy on tosiaan kaikesta tästä huolimatta ollut varmaan mun elämäni paras. Uus koulu ja kaverit on tuonut mun elämään enemmän kun ikinä osasin odottaa. Meillä on ihan älyttömän huikee jengi kasassa ja en ois voinu toivoa mitään parempaa. Opinnoista oon tykännyt tosi paljon, vaikka marraskuu olikin koulun osalta tosi rankka. Aikalailla nelosen keskiarvolla on paukuteltu syksy läpi. Musta on ihan älytöntä, miten luet jotain tenttikirjaa englanniksi ja tajuat uppoutunees kirjaan niin, että pari tuntia on hurahtanut vahingossa. Tää on tosiaan vaan niin mun ala. 

Nyt päätin lopettaa pakenemisen ja palata myös tänne blogin puolelle. En aio lopettaa tätä. Tykkään tästä ihan älyttömän paljon ja toivon, ettette oo kadonnut sieltä ruudun toiselta puolen ihan kokonaan. Kiitos ymmärryksestä ja ihanaa joulun aikaa kaikille.